Kuinka kelvata, osa 2

Ensimmäisen albumin julkaisua seuranneena syksynä tapahtui suuria kun minä ja Anne tapasimme ensimmäistä kertaa. Ohhoh.  Kokonainen rinkelimaailma oli tosiaan luotu pelkän sähköpostin, tekstiviestien ja telepatian avulla.  Kiersimme sarjakuvafestareilla ja viitoimme vähän salaa toisillemme, kun jossain huomattiin Sirkus Rinkeleitä.  Siellä niitä oli, ihan muina sarjiksina kaiken muun jännän seassa! Tuossa vaiheessa toisen rinkeliseikkailun alkukin oli jo olemassa ( sen voi käydä lukemassa tästä>>> ).

Lokakuun kirjamessuilla pääsimme molemmat tallustelemaan ihan muina kirjailijoina nimilaput... no, ei kovin ylpeästi esillä, minä laitoin sen laukun läppään, etten vaikuttaisi liian leuhkalta ja Anne toimi ihan samoin. Oivoi meitä pieniä!  Robustoksen osastolla annoimme ihka oikeat kirjailijahaastikset, joilla oli useita ohikulkijoita ja pari ihan oikeaa kuuntelijaakin. Siskoni (toinen minun kuuntelijoistani) sanoi, että hyvin meni.  Uskon, että itse Agricolakin taputti arkussaan panokselleni suomen lastenkirjallisuudelle.  

Sitten tapahtuikin paljon muuta, uusia sarjakuvia, koulua, vauva...

Rinkelin toisen seikkailun kirjoittaminen eteni pienissä puuskissa vauvan päiväunien aikana, ja viime syksynä siirryttiin piirtämisvaiheeseen. Samalla lähestyimme uusia kustantamoja, mutta olimme vähän hankalassa tilanteessa: kun ensimmäinen kirja oli julkaistu muualla, ei jatko-osan julkaisusta oikein innostuttu. No voihan räkä!  Mikäs nyt eteen?  Täytyyhän kirjalla toki kustantaja olla, muutenhan koko homma on aivan turhaa.

Mutta ei se tietysti ole ihan niin.  Niin paljon kuin kustantajan saaminen nostaakin ehkä kirjan arvostusta, ei se ole mikään automaattinen tie menestykseen tai edes laajempaan tietoisuuteen. Ensimmäisen rinkeliseikkailun kustannussopimus sisälsi kirjan kustantamisen, ei muuta.  Teimme itse pientä markkinointia: koitimme keksiä kenelle kannattaisi ehkä lähettää ilmaiskappaleita tai kuka haluaisi ehkä arvostella uuden lasten sarjakuva-albumin. Sirkus Rinkeli ei varmasti ollut kustantajalle mikään rahasampo, mutta hitsi vieköön, se menestyi pieneksi sarjakuvaksi ihan kivasti!

Annella on pitkä kokemus sarjakuvien julkaisusta, joten hänelle ajatus omakustanteesta on ihan yhtä luonteva kuin mikä tahansa muu tapa saada kirja maailmalle. Ellei halua painaa tuotantoaan tuhansia kappaleita, se on itse asiassa näppärä ratkaisu ja helpompaa kuin luulisi. Tarvitaan vain painotalo ja ISBN-tunnus ja hups, kirja on siinä. Kun painos ei ole valtavan suuri, uskaltaa sijoituksen tehdä.

Mitä enemmän asiaa on mietitty, sitä paremmalta se on alkanut kuulostaa. Kun koko homma on omalla vastuulla, tarkoittaa se myös että kaikki on yksinkertaisempaa.  Mikään ei ole kolmannen osapuolen takana, päätöksiä voi tehdä joustavasti ja nopealla aikataululla ja voimme sinkautella juuri niin monta sähköpostia päivässä kuin jaksamme naputella ilman että tarvitsee miettiä missä kohtaa vaikutamme vähän höpsöiltä. Mehän voidaan suorastaan olla just niin höpsöjä kuin huvittaa, jos päätetään olla omakustantajia. Mikä mahtava ajatus!

Monen lukijan mielikuvissa omakustanne on silti ennen kaikkea jotain, joka ei ole kelvannut oikealle kustantajalle. Niin no, niinhän tässä on vähän käynytkin, mutta se ei tarkoita, että olisi kyseessä epäonnistuminen. Ei tämä nyt niin kuolemanvakava asia ole, sarjisten tekeminen!

Jos ensimmäisen albumin julkaisun aikaan olin hurjan epävarma, hermoilin ja epäilin sen kelpaamista lukijoille, niin tämän toisen kohdalla uskallan olla jo suorastaan iloisen odottava.  Meillä on hauska seikkailu ja tarina jonka toteutuksesta olen ylpeä, enkä malttaisi odottaa että lapset pääsevät sitä lukemaan!

Niin että kuinka sitä sitten kelvataan?

No nythän ei vielä tiedetä miten tämä uusi seikkailu kelpaa teille siellä, mutta itsellemme kelvataan niin hyvin, että meistä taitaa ihan virallisesti olla tulossa höpsöjä omakustantajia!